Blogikulttuurin yleistyttyä minä olen kadottanut itseni kirjoittajana. Kirjoittaminen oli ennen minulle ainoa asia, jonka suhteen pystyin olemaan täysin avoin, rehellinen ja estoton. Pystyin purkamaan tunteeni raa'alla rehellisyydellä ja toisinaan taas vain innostua kivoista asioista tai pohdiskella omia pitkiä pohdintojani.
Jo muutaman vuoden ajan blogi on kuitenkin ollut asia, jonka on pitänyt olla viihdyttävä, visuaalisesti miellyttävä, kiinnostava ja ennen kaikkea se on ollut olemassa lukijoita varten. Entä minä sitten? Minä olen sysännyt kaikki kirjoittamisen aiheet pois mielestäni, koska ne ovat olleet liian turhia, liian tylsiä tai liian lennokkaita. Minä olen kadottanut itseni kaikkeen siihen lukijamäärien kyttäämiseen ja lukijoille kiinnostavien aiheiden miettimiseen.
Siksi minä kuoppaan tällaisen blogimaailman. Minä tein itselleni "salaisen" nettipäiväkirjan, ikioman pienen maailmani, johon olen onnistunut kirjoittamaan omaan vanhaan tapaani. Alan pikkuhiljaa löytää sen saman helpotuksen ja vapauden, joka kirjoittamiseen ennen liittyi. Se on ollut todella mukavaa.
Ajattelin vain kertoa teille, ystävät. Uuden nettipäiväkirjan osoitetta saa kysyä, te kaikki olette (ainakin uskoakseni) kuitenkin jollain tavalla tuttujani ja teillä on jotain kautta yhteys minuun. Ja kait se on bloggerin kautta mahdollista myös?
Maailma, minä en enää kirjoita sinulle. Minä kirjoitan ihan vain itselleni nyt.
torstai 17. maaliskuuta 2016
keskiviikko 10. kesäkuuta 2015
Töitä ja väsymystä
Hei ystävät! Oikeat työajat ja uudet rutiinit ovat väsyttäneet minut fyysisesti, olen ollut niin väsynyt, etten ole jaksanut edes avata tietokonetta viikottain. Olette olleet mielessä lähes päivittäin, mutta olen ollut aivan liian väsynyt kirjoittamaan järkevää tekstiä.
Tänäänkin olen väsynyt ja tulin oikeastaan kertomaan teille yhden suuren ja tärkeän asian, toivottavasti minä jonain lähipäivänä jaksaisin kirjoitella kuulumisistani enemmänkin. Tänään tulin kuitenkin kertomaan tänään kohtaamastani esteestä (kuvainnollisesti).
Ensimmäinen reaktioni oli (kuvainnollisesti edelleen) nostaa kädet ylös ja luovuttaa. Paniikki alkoi ottaa otetta minusta, rinnassa tuntui musta aukko, joka veti minua kasaan ja hengitys kulki tiheämmin ja tiheämmin. Minua heikotti ja huimasi, pakokauhu takoi takaraivoa ja halusin käpertyä mahdollisimman ahtaaseen tilaan.
Silloin minä sanoin paniikkikohtaukselle EI. Minä sanoin, ettei nyt ole mahdollisuutta saada paniikkikohtausta, väärä aika ja aivan väärä paikka. Minun pitää ajaa auto kotiin, joten en voi ottaa tarvittavaa, minun pitää olla toimintakykyinen, joten en voi menettää hallintaa.
Ja se toimi! Paniikki hälveni hitaasti, pikkuhiljaa, mutta lopulta se oli poissa.
Nyt en uskalla kertoa tilanteesta ja asioista enempää, mutta toivottavasti pian tulee tilanne, jolloin voin karjua nämä asiat pois sydämeltäni. Onneksi minulla on hyviä (myös uusia!) ihmissuhteita ja olen voinut purkaa kaikkein pahimman olon ystävien kanssa.
Nyt iltatee ja nukkumaan, hillittömän itkemisen jälkeen nukuttaa aina hyvin.
Ystävät, pitäkää kiinni toivosta! Jonain päivänä tekin huomaatte, että toivoa ihan oikeasti on olemassa. Minä olen odottanut tätä päivää koko muistini kantaman ja nyt lopulta minä pystyn hallitsemaan paniikkini.
Toivo on ihan oikea asia. Muistakaa se.
Tänäänkin olen väsynyt ja tulin oikeastaan kertomaan teille yhden suuren ja tärkeän asian, toivottavasti minä jonain lähipäivänä jaksaisin kirjoitella kuulumisistani enemmänkin. Tänään tulin kuitenkin kertomaan tänään kohtaamastani esteestä (kuvainnollisesti).
Ensimmäinen reaktioni oli (kuvainnollisesti edelleen) nostaa kädet ylös ja luovuttaa. Paniikki alkoi ottaa otetta minusta, rinnassa tuntui musta aukko, joka veti minua kasaan ja hengitys kulki tiheämmin ja tiheämmin. Minua heikotti ja huimasi, pakokauhu takoi takaraivoa ja halusin käpertyä mahdollisimman ahtaaseen tilaan.
Silloin minä sanoin paniikkikohtaukselle EI. Minä sanoin, ettei nyt ole mahdollisuutta saada paniikkikohtausta, väärä aika ja aivan väärä paikka. Minun pitää ajaa auto kotiin, joten en voi ottaa tarvittavaa, minun pitää olla toimintakykyinen, joten en voi menettää hallintaa.
Ja se toimi! Paniikki hälveni hitaasti, pikkuhiljaa, mutta lopulta se oli poissa.
Nyt en uskalla kertoa tilanteesta ja asioista enempää, mutta toivottavasti pian tulee tilanne, jolloin voin karjua nämä asiat pois sydämeltäni. Onneksi minulla on hyviä (myös uusia!) ihmissuhteita ja olen voinut purkaa kaikkein pahimman olon ystävien kanssa.
Nyt iltatee ja nukkumaan, hillittömän itkemisen jälkeen nukuttaa aina hyvin.
Ystävät, pitäkää kiinni toivosta! Jonain päivänä tekin huomaatte, että toivoa ihan oikeasti on olemassa. Minä olen odottanut tätä päivää koko muistini kantaman ja nyt lopulta minä pystyn hallitsemaan paniikkini.
Toivo on ihan oikea asia. Muistakaa se.
sunnuntai 10. toukokuuta 2015
Rapuja ja iloja
Kuluneet kolme viikkoa eivät ole menneet ihan sunnitelmien mukaan, paitsi huonolla myös hyvällä tapaa. Minulla ei ole ollut joko aikaa tai fyysistä jaksamista kirjoittaa! Olen saanut musiikkia kuunnellessani huikeita inspiraatioita novellien kirjoittamiseen, mutta en ole ehtinyt tai jaksanut tehdä muuta kuin kirjoittaa idean ylös. Olen näiden kolmen viikon aikana tainnut vaivautua avaamaan tietokoneenkin vain pari hassua kertaa.
15.4 aloin selvittelemään oppisopimusasioita hyvissäajoin syksyä varten, milloin alkaisi iltaopintoina teoriaopetusta. Kesän yli oli tarkoitus tehdä kesätyösopimus ja aloittaa opinnot syksyllä. Helsingin oppisopimustoimisto halusi tehdä asiat tosi vaikeaksi, mutta onneksi iltaopintojen järjestäjällä on oma pieni oppisopimustoimisto, jonka kanssa on helppo ja mukava tehdä yhteistyötä!
17.4 olikin jo oppisopimustoimiston työntekijä käymässä työpaikalla ja kirjoitettiin oppisopimus ja työsopimus. Oho. Iltaopintoja oli alkanut maaliskuussa ja ehdin mukaan siihen ryhmään, joten 1.5 alkoi virallinen oppisopimus! Koulussa aloitin jo seuraavalla viikolla. Olin hurjan iloinen ja innoissani kun asiat vain sattuivat sujumaan niin hyvin, soitin heti työpäivän päätteeksi äidille ja Starttipajalle omalle valmentajalle, oli myös tarkoitus kirjoittaa heti samana iltana teille, ystävät.
Lauantaina lähdin käymään keskustassa ostaakseni muistiinpanotarpeita ja kalenterin. Oppisopimusopiskelu on todella pitkälti minun omissa käsissäni ja aikataulussa pysymisestä pitää huolehtia itse, joten järjestelmäfriikkiminä oli innoissaan kaikesta värikoodauksesta, mini post-it lappusista ja järjestelmäkansion askartelusta.
Asiat eivät kuitenkaan menneet ihan suunnitelmien mukaan, vaan matkalla keskustaan autosta puhkesi kuskin puolen eturengas. Rengas oli kulunut lähes sileäksi, mutta ajattelin sen johtuvan puhkeamisesta ja tyhjän renkaan kanssa raahautumisesta pysähdyspaikalle. Sain vaihdettua vararenkaan paikalleen, mutta piti samana päivänä hommata uudet eturenkaat kun olin luvannut auton lainaan ystävälle sunnuntaiksi. Onneksi löysin paikallisen pienyrityksen, josta sain renkaat todella edullisesti.
Sunnuntaina pääsin julkisilla käymään keskustassa, mutta yllättäen siellä hurahtikin muutaman tunnin sijaan koko päivä. Helsinki on aika iso paikka kierrellä etsimässä parhaita askartelutarpeita laatu- ja hintakriittisellä silmällä. Illalla en edes ehtinyt aloittamaan askartelua, siivota tai kirjoittaa niinkuin suunnittelin, vaan piti käydä pikaisesti suihkussa ja pakata kassi seuraavaa koulupäivää varten.
Koulupäivät ovat melko rankkoja, työpäivän jälkeen en ehdi käydä kotona vaan pitää mennä suoraan Hietalahdenrantaan, jossa tunnit pidetään. Työpäivä loppuu neljän - viiden väliin yleensä ja koulua on klo 17.30-20.30, eli päivä on todella pitkä. Eniten se harmittaa kissojen puolesta, prinsessat joutuvat olemaan yksin kotona yli 12 tuntia. Ensimmäinen koulupäivä oli draamakasvatusta ja teimme paljon draamaharjoituksia, eikä luentotyyppistä opiskelua ollut kuin tunti (minulle pettymys). Opintoryhmäni on pieni kymmenen hengen ryhmä, joten tunti oli mukavan rento ja minunkin oli melko helppoa tulla ulkopuolisena kesken kaiken mukaan.
Tiistaina työt loppuivat kolmelta ja koko päivän haaveilin aikaisesta kotiinpääsystä ja ihanista päiväunista. Kun lähdin töistä kohti päiväunia, huomasin että autossa oli kuskin puolen eturengas kulunut taas lähes sileäksi. Uudet ja hyväkuntoiset renkaat olivat olleet käytössä vain muutaman päivän, joten joku oli vialla. Päätin pistäytyä kotimatkan varrella olevassa autokorjaamossa, eihän se voisi olla iso homma, joten pääsisin nopeasti kotiin päiväunille.
Autossa oli aurauskulmat vinossa, mutta kyseisessä korjaamossa ei ollut tarvittavaa laitteistoa sen säätämiseen. Suosittelivat läheistä rengasliikettä, joten lähdin käymään siellä ja toivoin pääseväni puoli viideksi kotiin fiksatun auton kanssa, vihdoinkin niille tarvituille päiväunilleni. Kyseisessä rengasliikkeessä oli jonoa aurauskulmien säätöön ja säätö olisi mennyt parin viikon päähän, mutta autokorjaamosta sanoivat, ettei autolla uskaltaisi ajaa pitkiä työmatkoja, joten lähdin etsimään seuraavaa liikettä, joka pystyisi säätämään kulmia.
Kaikissa liikkeissä oli pitkät jonot ja säätö olisi mennyt parin viikon päähän. Kello lähenteli kuutta ja minä olin väsykiukkuinen kun olin menettänyt ihanat päiväuneni tyhmän auton takia. Lopulta löysin liikkeen, joka olisi voinut hoitaa säädön heti keskiviikkona, aurauskumat olivat kuitenkin niin pahasti vinossa, että työntekijä epäili autossa olevan enemmänkin vikaa kun normaalisti kulmat eivät mene niin pahasti vinoon. Autoon tarvitsisi siis säätää kulmat, vaihtaa renkaat, selvittää aurauskulmien vinouden syy ja korjata se. Hinta-arvio oli 500 eurosta ylöspäin.
Voi rapu! (Oh crap on elisaksi oh crab, joka on suomeksi voi rapu.) Auton arvo on alle 400 euroa, joten korjaamisessa ei ollut mitään järkeä. Seuraavaksi kävin viereisessä autoliikkeessä tiedustelemassa vaihtoautojen hintatasoa, huh, ei puhettakaan.
Kun pääsin kotiin kuuden jälkeen, talo oli tyhjä ja huusin sydämeltäni kiukkua pois parin valitun sanan avustamana. Ravut eivät riittäneet tähän. Soitin äidille, koska äiti ymmärtää jotain autoista ja kiukkutilitin kaiken, äiti ihanana äitinä alkoi tutkimaan pk-seudun autotarjontaa ja löysi lähistöltä pienen autokaupan, jolla oli edullisia autoja.
En siis saanut keskiviikkonakaan nukkua päiväunia kun ilta meni autokaupassa, koeajoissa ja turhautumisessa. Halvat autonromut haisivat tupakalta, niistä puuttui taustapeili tai nopeusmittari ei toiminut. Kysyin, löytyisikö jotain vähän parempikuntoisempaa edullista vaihtoautoa ja lopulta asiat järjestyivät! Pitäisi aina luottaa mummun järjen ääneen, asioilla on tapana järjestyä. Vaikka kuinka huonolta näyttäisi, aina ne tapaavat järjestyä lopulta.
Torstai meni uuden auton paperihommien hoitamisessa ja loppuviikkona en jaksanut tehdä mitään järkevää kun piti toipua uuvuttavasta viikosta. Sain minä askarreltua järjestelmä-kontrollifriikin kansion, jossa on kalenteri, vikkokatsaus, koulutavoitteet taulukoituna, vuosikohtaiset tavoitteet ja viikkokohtaiset ruokalistat ja budjetit.
Seuraavalla viikolla oli maanantaista keskiviikkoon koulupäiviä. Torstaina jäin vappuaaton viettoon parin ystävän kanssa, ystävä teki hyvää keittoa ja jäin sinne yöksi. Lauantaina nukuin pitkään koko viikon rasitusta pois ja leivoin kiireellä munkkeja kun oli suunnitelmana mennä siskon kanssa vappupiknikille. Vasta puoli viiden aikaan me lopulta olimme keskustassa, mutta pääsin kuitenkin viettämään ensimmäistä vappuani Kaivopuistossa. Hassua, että ihmiset menevät kylmällä säällä piknikille kun voisi olla sisälläkin syömässä hyvää ruokaa. Mutta oli mukava nähdä vappuperinteitä ja olla siskon kanssa.
Tällä viikolla on ollut ensimmäinen aikuisten oikea työviikko ja olen ollut taas 1-3 vuotiaiden ryhmässä. Ehdin olla kuukauden 3-6 vuotiaiden ryhmässä ikävöimässä tutuksi tulleita pieniä, ja nyt minulla on ikävä isompia lapsia. Onneksi tilat ovat ihan vierekkäin ja välillä ryhmät yhdistetään, pääsen kuitenkin päivittäin näkemään kaikkia lapsia.
Pienten puolella meno on paljon rauhallisempaa ja yksinkertaisempaa. Lapsia on vähemmän ja ei on yksinkertaisesti ei, sitä ei seuraa jatkokysymykset ja neuvottelut. Olen myös oppinut uusia kieliä! Yhden lapsen kielellä painokas auu-u tarkoittaa ehtottomasti ei, toisen lapsen kielellä traatraataa tarkoittaa rattaita ja raa oravaa. Minä varmaan alan käyttämään tuota auu-u:ta, ei:n opettelu on vieläkin opetteluvaiheessa ja auu-u on vain niin paljon mukavamman kuuloinen kuin jyrkkä ei.
Tällä viikolla oli onneksi vain yksi koulupäivä, muuten viikko on kulunut töiden jälkeen latautuessa kahdesta rankasta viikosta. Perjantaina oli työhöntulotarkastuksen sairaanhoitajan käynti ja tuli esille, että tänä vuonna pitäisi ottaa jäykkäkouristusrokotuksen vahvistusrokotus. Kauhukseni sairaanhoitaja kävi saman tien hakemassa piikin. Toisaalta, ehkä se oli ihan hyvä asia niin en ehtinyt jännittää tulevaa piikkiä. Olin iso tyttö ja annoin pistää ihan kiltisti! Ei mennyt 40 minuuttia minun rauhoitteluun niinkuin silloin viidennellä luokalla.
Eilisen olin kuumeessa ilmesesti rokotuksen sivuvaikutuksena. Onnistuin kuitenkin tekemään särkylääkkeen voimilla kakkupohjan ja täyttämään sen yön yli muhimaan. Tänään pitää enää koristella kakku ja pääsen nauttimaan alakerran ystävien kanssa synttärikakusta! Viimeksi vuonna 2009 oli minun synttärit äitienpäivänä, silloin tehtiin äidin kanssa kakku ja puolet koristeltiin minulle ja puolet äidille. Ajattelin tehdä taas samoin ja lähettää äidille kuvan, että hyvää äitienpäivää sinne 800 kilometrin päähän, minä syön sinun kakkusi ystävien ja työkavereiden kanssa.
Minä menin tyhmänä sanomaan torstaina töissä, että viikonloppuna on kakunteko ja jos sitä jää yli, tuon tähteet maanantaina töihin. Opin, ettei koskaan pidä kertoa etukäteen, jos on ajatellut tuoda herkkuja töihin, koska työkaverit sitten odottavat innolla herkkupäivää ja jos en tuokaan herkkuja, he syövät minut. Tein sitten tosi ison kakun niin sitä jää varmasti yli.
Koulupäiviä on ensi viikolla kaksi ja kesäkuussa kolme, sitten on kesälomaa opinnoista elokuuhun asti! Ehdin löytää rutiinit työelämän kanssa ja sitten saan ihan rauhassa totutella koulurutiineihin kun työrutiinit ovat jo löytyneet. Toivottavasti seuraavat kolme viikkoa sujuvat vähän kevyemmin.
Hyvää äitienpäivää tai mukavaa kevätsunnuntaita teille, ystävät! Täällä on jo paljon valkovuokkoja, ehkä kerään kimpun ja sytytän kynttilän mummille.
15.4 aloin selvittelemään oppisopimusasioita hyvissäajoin syksyä varten, milloin alkaisi iltaopintoina teoriaopetusta. Kesän yli oli tarkoitus tehdä kesätyösopimus ja aloittaa opinnot syksyllä. Helsingin oppisopimustoimisto halusi tehdä asiat tosi vaikeaksi, mutta onneksi iltaopintojen järjestäjällä on oma pieni oppisopimustoimisto, jonka kanssa on helppo ja mukava tehdä yhteistyötä!
17.4 olikin jo oppisopimustoimiston työntekijä käymässä työpaikalla ja kirjoitettiin oppisopimus ja työsopimus. Oho. Iltaopintoja oli alkanut maaliskuussa ja ehdin mukaan siihen ryhmään, joten 1.5 alkoi virallinen oppisopimus! Koulussa aloitin jo seuraavalla viikolla. Olin hurjan iloinen ja innoissani kun asiat vain sattuivat sujumaan niin hyvin, soitin heti työpäivän päätteeksi äidille ja Starttipajalle omalle valmentajalle, oli myös tarkoitus kirjoittaa heti samana iltana teille, ystävät.
Outona luonnonoikkuna kun satun tykkäämään opiskelemisesta, kaivelin heti perjantai-iltana opiskelutarpeita esille ja selailin lukion kehityspsykologian kirjaa ja muistiinpanoja. Löysin psykologian vihkosta jollain tunnilla tekemäni piirroksen Mr. Brainiacista, aivoja tutkivasta professorista, joka tökkii aivoja pitkällä tikulla. :D Piirroksesta tulee selkeästi esille taiteellinen lahjakkuuteni ja huipussaan juokseva mielikuvitukseni! Koko ilta menikin sitten psykologian kirjoihin uppoutuneena kun en malttanut laskea niitä käsistäni.
Lauantaina lähdin käymään keskustassa ostaakseni muistiinpanotarpeita ja kalenterin. Oppisopimusopiskelu on todella pitkälti minun omissa käsissäni ja aikataulussa pysymisestä pitää huolehtia itse, joten järjestelmäfriikkiminä oli innoissaan kaikesta värikoodauksesta, mini post-it lappusista ja järjestelmäkansion askartelusta.
Asiat eivät kuitenkaan menneet ihan suunnitelmien mukaan, vaan matkalla keskustaan autosta puhkesi kuskin puolen eturengas. Rengas oli kulunut lähes sileäksi, mutta ajattelin sen johtuvan puhkeamisesta ja tyhjän renkaan kanssa raahautumisesta pysähdyspaikalle. Sain vaihdettua vararenkaan paikalleen, mutta piti samana päivänä hommata uudet eturenkaat kun olin luvannut auton lainaan ystävälle sunnuntaiksi. Onneksi löysin paikallisen pienyrityksen, josta sain renkaat todella edullisesti.
Sunnuntaina pääsin julkisilla käymään keskustassa, mutta yllättäen siellä hurahtikin muutaman tunnin sijaan koko päivä. Helsinki on aika iso paikka kierrellä etsimässä parhaita askartelutarpeita laatu- ja hintakriittisellä silmällä. Illalla en edes ehtinyt aloittamaan askartelua, siivota tai kirjoittaa niinkuin suunnittelin, vaan piti käydä pikaisesti suihkussa ja pakata kassi seuraavaa koulupäivää varten.
Koulupäivät ovat melko rankkoja, työpäivän jälkeen en ehdi käydä kotona vaan pitää mennä suoraan Hietalahdenrantaan, jossa tunnit pidetään. Työpäivä loppuu neljän - viiden väliin yleensä ja koulua on klo 17.30-20.30, eli päivä on todella pitkä. Eniten se harmittaa kissojen puolesta, prinsessat joutuvat olemaan yksin kotona yli 12 tuntia. Ensimmäinen koulupäivä oli draamakasvatusta ja teimme paljon draamaharjoituksia, eikä luentotyyppistä opiskelua ollut kuin tunti (minulle pettymys). Opintoryhmäni on pieni kymmenen hengen ryhmä, joten tunti oli mukavan rento ja minunkin oli melko helppoa tulla ulkopuolisena kesken kaiken mukaan.
Tiistaina työt loppuivat kolmelta ja koko päivän haaveilin aikaisesta kotiinpääsystä ja ihanista päiväunista. Kun lähdin töistä kohti päiväunia, huomasin että autossa oli kuskin puolen eturengas kulunut taas lähes sileäksi. Uudet ja hyväkuntoiset renkaat olivat olleet käytössä vain muutaman päivän, joten joku oli vialla. Päätin pistäytyä kotimatkan varrella olevassa autokorjaamossa, eihän se voisi olla iso homma, joten pääsisin nopeasti kotiin päiväunille.
Autossa oli aurauskulmat vinossa, mutta kyseisessä korjaamossa ei ollut tarvittavaa laitteistoa sen säätämiseen. Suosittelivat läheistä rengasliikettä, joten lähdin käymään siellä ja toivoin pääseväni puoli viideksi kotiin fiksatun auton kanssa, vihdoinkin niille tarvituille päiväunilleni. Kyseisessä rengasliikkeessä oli jonoa aurauskulmien säätöön ja säätö olisi mennyt parin viikon päähän, mutta autokorjaamosta sanoivat, ettei autolla uskaltaisi ajaa pitkiä työmatkoja, joten lähdin etsimään seuraavaa liikettä, joka pystyisi säätämään kulmia.
Kaikissa liikkeissä oli pitkät jonot ja säätö olisi mennyt parin viikon päähän. Kello lähenteli kuutta ja minä olin väsykiukkuinen kun olin menettänyt ihanat päiväuneni tyhmän auton takia. Lopulta löysin liikkeen, joka olisi voinut hoitaa säädön heti keskiviikkona, aurauskumat olivat kuitenkin niin pahasti vinossa, että työntekijä epäili autossa olevan enemmänkin vikaa kun normaalisti kulmat eivät mene niin pahasti vinoon. Autoon tarvitsisi siis säätää kulmat, vaihtaa renkaat, selvittää aurauskulmien vinouden syy ja korjata se. Hinta-arvio oli 500 eurosta ylöspäin.
Voi rapu! (Oh crap on elisaksi oh crab, joka on suomeksi voi rapu.) Auton arvo on alle 400 euroa, joten korjaamisessa ei ollut mitään järkeä. Seuraavaksi kävin viereisessä autoliikkeessä tiedustelemassa vaihtoautojen hintatasoa, huh, ei puhettakaan.
Kun pääsin kotiin kuuden jälkeen, talo oli tyhjä ja huusin sydämeltäni kiukkua pois parin valitun sanan avustamana. Ravut eivät riittäneet tähän. Soitin äidille, koska äiti ymmärtää jotain autoista ja kiukkutilitin kaiken, äiti ihanana äitinä alkoi tutkimaan pk-seudun autotarjontaa ja löysi lähistöltä pienen autokaupan, jolla oli edullisia autoja.
En siis saanut keskiviikkonakaan nukkua päiväunia kun ilta meni autokaupassa, koeajoissa ja turhautumisessa. Halvat autonromut haisivat tupakalta, niistä puuttui taustapeili tai nopeusmittari ei toiminut. Kysyin, löytyisikö jotain vähän parempikuntoisempaa edullista vaihtoautoa ja lopulta asiat järjestyivät! Pitäisi aina luottaa mummun järjen ääneen, asioilla on tapana järjestyä. Vaikka kuinka huonolta näyttäisi, aina ne tapaavat järjestyä lopulta.
Nyt minulla on ihan ikioma söpö pikkupösötti! Se on vuonna 2000 käyttöönotettu pieni punainen tyttöauto (ei peräkoukkua), joten minun typylaumani kasvoi taas yhdellä.
Torstai meni uuden auton paperihommien hoitamisessa ja loppuviikkona en jaksanut tehdä mitään järkevää kun piti toipua uuvuttavasta viikosta. Sain minä askarreltua järjestelmä-kontrollifriikin kansion, jossa on kalenteri, vikkokatsaus, koulutavoitteet taulukoituna, vuosikohtaiset tavoitteet ja viikkokohtaiset ruokalistat ja budjetit.
Seuraavalla viikolla oli maanantaista keskiviikkoon koulupäiviä. Torstaina jäin vappuaaton viettoon parin ystävän kanssa, ystävä teki hyvää keittoa ja jäin sinne yöksi. Lauantaina nukuin pitkään koko viikon rasitusta pois ja leivoin kiireellä munkkeja kun oli suunnitelmana mennä siskon kanssa vappupiknikille. Vasta puoli viiden aikaan me lopulta olimme keskustassa, mutta pääsin kuitenkin viettämään ensimmäistä vappuani Kaivopuistossa. Hassua, että ihmiset menevät kylmällä säällä piknikille kun voisi olla sisälläkin syömässä hyvää ruokaa. Mutta oli mukava nähdä vappuperinteitä ja olla siskon kanssa.
Tällä viikolla on ollut ensimmäinen aikuisten oikea työviikko ja olen ollut taas 1-3 vuotiaiden ryhmässä. Ehdin olla kuukauden 3-6 vuotiaiden ryhmässä ikävöimässä tutuksi tulleita pieniä, ja nyt minulla on ikävä isompia lapsia. Onneksi tilat ovat ihan vierekkäin ja välillä ryhmät yhdistetään, pääsen kuitenkin päivittäin näkemään kaikkia lapsia.
Pienten puolella meno on paljon rauhallisempaa ja yksinkertaisempaa. Lapsia on vähemmän ja ei on yksinkertaisesti ei, sitä ei seuraa jatkokysymykset ja neuvottelut. Olen myös oppinut uusia kieliä! Yhden lapsen kielellä painokas auu-u tarkoittaa ehtottomasti ei, toisen lapsen kielellä traatraataa tarkoittaa rattaita ja raa oravaa. Minä varmaan alan käyttämään tuota auu-u:ta, ei:n opettelu on vieläkin opetteluvaiheessa ja auu-u on vain niin paljon mukavamman kuuloinen kuin jyrkkä ei.
Tällä viikolla oli onneksi vain yksi koulupäivä, muuten viikko on kulunut töiden jälkeen latautuessa kahdesta rankasta viikosta. Perjantaina oli työhöntulotarkastuksen sairaanhoitajan käynti ja tuli esille, että tänä vuonna pitäisi ottaa jäykkäkouristusrokotuksen vahvistusrokotus. Kauhukseni sairaanhoitaja kävi saman tien hakemassa piikin. Toisaalta, ehkä se oli ihan hyvä asia niin en ehtinyt jännittää tulevaa piikkiä. Olin iso tyttö ja annoin pistää ihan kiltisti! Ei mennyt 40 minuuttia minun rauhoitteluun niinkuin silloin viidennellä luokalla.
Eilisen olin kuumeessa ilmesesti rokotuksen sivuvaikutuksena. Onnistuin kuitenkin tekemään särkylääkkeen voimilla kakkupohjan ja täyttämään sen yön yli muhimaan. Tänään pitää enää koristella kakku ja pääsen nauttimaan alakerran ystävien kanssa synttärikakusta! Viimeksi vuonna 2009 oli minun synttärit äitienpäivänä, silloin tehtiin äidin kanssa kakku ja puolet koristeltiin minulle ja puolet äidille. Ajattelin tehdä taas samoin ja lähettää äidille kuvan, että hyvää äitienpäivää sinne 800 kilometrin päähän, minä syön sinun kakkusi ystävien ja työkavereiden kanssa.
Minä menin tyhmänä sanomaan torstaina töissä, että viikonloppuna on kakunteko ja jos sitä jää yli, tuon tähteet maanantaina töihin. Opin, ettei koskaan pidä kertoa etukäteen, jos on ajatellut tuoda herkkuja töihin, koska työkaverit sitten odottavat innolla herkkupäivää ja jos en tuokaan herkkuja, he syövät minut. Tein sitten tosi ison kakun niin sitä jää varmasti yli.
Koulupäiviä on ensi viikolla kaksi ja kesäkuussa kolme, sitten on kesälomaa opinnoista elokuuhun asti! Ehdin löytää rutiinit työelämän kanssa ja sitten saan ihan rauhassa totutella koulurutiineihin kun työrutiinit ovat jo löytyneet. Toivottavasti seuraavat kolme viikkoa sujuvat vähän kevyemmin.
Hyvää äitienpäivää tai mukavaa kevätsunnuntaita teille, ystävät! Täällä on jo paljon valkovuokkoja, ehkä kerään kimpun ja sytytän kynttilän mummille.
maanantai 13. huhtikuuta 2015
Hymyä ja energiaa
Hei ystävät! Edellisen kirjoituksen jälkeen olen ollut todella energinen ja iloinen, tuntuu ettei tämä energia lopu ollenkaan. Kummallista, mitä minun pitäisi tehdä kaikella tällä jaksamisella? Tämä on niin kovin uutta minulle.
Asunnon ikkunalaudoille ei mahdu kissaa, mutta Fanni löysi keinon asettua ikkunamaisemien katseluun! Välillä meinaa tasapaino pettää kun sohvassa ei ole kunnollista selkänojaa, pelkkiä upottavia tyynyjä. Selma ei viitsi edes yrittää (liian painava, mutta sitähän ei saa sanoa ääneen), mutta on löytänyt paikan, jonka ohi mami kävelee monta kertaa päivässä, joten sillä paikalla kannattaa katsoa kauniisti niin mami ei voi kulkea ohi pysähtymättä pienelle hellittelyhetkelle.
Keskiviikkona käytiin siskon kanssa mummolla, siellä oli alkupalat, kolmea eri pääruokaa, salaattia ja montaa eri jälkiruokaakin tarjolla. Maha meinasi haljeta ja lopuksi mummo tuntui pakkaavan ainakin puolet jääkaapistaan meille mukaan ruoantähteiden lisäksi. Oli muutenkin ihana käydä mummolla, vaikkei kunnolla yhteistä kieltä löydykään. Sisko toimi tulkkina! Ja minä saan motivaatiota yrittää opiskella vietnamia, luulen että se muistuisi helposti ja nopeasti mieleen, jos vain löytäisin mistä opiskella kieltä. Tällä hetkellä minulla on kaksi kännykkäsovellusta, mutta kännykän netti ei oikein toimi täällä "maaseudulla," joten sovellusten käyttö on melko vähäistä. Väestörekisterin mukaan minun äidinkieli on vietnam, vaikken sitä ole lähes kahteenkymmeneen vuoteen enää osannut.
Tein viimeviikolla sitten kaksi kahdeksan tunnin työpäivää kun muistin vuoroni väärin ja menin keskiviikkona tuntia liian aikaisin töihin. Työnantajakaan ei sitä hoksannut, minä tajusin vasta kun olin lähdössä töistä ja varmistin työvuorolistasta seuraavan päivän yhdeksältä alkavan työvuoroni, joka olisikin ollut sinä päivänä. Vuoroja ei voinut enää vaihtaa kun minua tarvittiin seuraavana päivänä listan mukaisina tunteina, joten tiedossa on kaksi kuuden tunnin työpäivää!
Pitkät päivät sujuivat mukavasti, töissä aika kuluu muutenkin huomaamatta kun lasten kanssa on joka hetki jotain tekemistä. Minusta tuntuu, että saan töistä paljon enemmän energiaa kuin sitä menee töihin. Hyvä mieli ja energisyys jatkuu iltaan saakka, enkä ole katsonut Netflixiä moneen päivään kun on ollut niin paljon tekemistä!
Lauantaina oli tosi lämmin ja aurinkoinen kevätpäivä. Mikä olisi mukavampi tapa viettää kaunista vapaapäivää kun olla autopuuhissa koko päivä? Laitoin hyvää musiikkia soimaan ja istuin auton viereen nyppimään nastoja pois talvirenkaista. Takarenkailla kun ajaa vielä yhden kesän, mutta talveksi niistä ei enää ole. En tiedä, saako tuolla taloudellisesti säästettyä mitään, mutta yleensä kaikessa käytän tavaran mieluummin kunnolla loppuun kuin melkein loppuun. Uskon, että se on edes vähän ekologisempaa. (Tänään mietin pitkään, raskinko heittää reikäisen paidan roskiin vai en.)
Sen jälkeen piti vaihtaa eturenkaat kesärenkaisiin, mutta pultit oli niin tiukassa, etten saanut itse niitä auki. Lähdin lähimmälle huoltoasemalle, mutta löysin sattumalta paikallisen pienen autokorjaamon, jossa kävin pyytämässä apua. En halunnut muuta kuin pulttien löystämistä, koska halusin itse opetella vaihtamaan renkaat, olin varautunut keski-ikäisten autokorjaajamiesten ennakkoluuloihin nuorta automekaniikasta kiinnostunutta tytönhupakkoa kohtaan, mutta he olivat todella mukavia! Vähän naurahtivat sille, että äiti on viime vuonna kiristänyt pultit niin tiukalle, etten saanut niitä itse auki.
Loput sujui minulta ihan itse! Jonkun olisi pitänyt olla tallentamassa ilmeideni kirjo kun renkaiden vaihtaminen onnistui, olin minä monesti nähnyt kun äiti on vaihtanut renkaita ja tiesin, että se olisi yksinkertainen ja helppo homma, mutta on se aina iloa ja riemua kun onnistuu jossain uudessa asiassa. Sen jälkeen siivosin auton kunnolla, imuroin ja kopistelin matotkin. Laitoin myös keskuslukituksen sulakkeen paikoilleen, senkin ihan itse!
Sunnuntaina käytiin toisen kämppiksen kanssa lemmikkimessuilla ja puputtikuumeeni yltyi entisestään. Messuilla oli hiiiirmuisen paljon puputteja, monen rotuisia ja kokoisia. Oli jättiläispupujakin, en muista oikeaa rotua, mutta ne olivat lähes kuusikiloisia! Selmaa painavampia, miten se on mahdollista? Kyselin myös sijaiskodiksi alkamisesta, haluaisin ryhtyä sijaismamiksi tiineille löytökissamammoille, kun minulla on kokemusta niistä, synnytyksestä ja vauvojen hoitamisesta. Jos alkaisin sijaiskodiksi, minun pitäisi jäädä asumaan tähän asuntoon ja pitää auto, mutta se onkin asia pohdittavaksi ihan omassa blogimerkinnässään.
Nyt asetun rentoutumaan iltateen äärelle, että olisin aamulla virkeä. Aamuheräämiset tuntuvat aina vaikeilta, sängystä nouseminen on se vaikein hetki. Onneksi on niin ihana työpaikka, että motivaatiota riittää aikaisinakin aamuina!
Toivottavasti tekin vietätte iloista ja energistä päivää tänään, ystävät.
Asunnon ikkunalaudoille ei mahdu kissaa, mutta Fanni löysi keinon asettua ikkunamaisemien katseluun! Välillä meinaa tasapaino pettää kun sohvassa ei ole kunnollista selkänojaa, pelkkiä upottavia tyynyjä. Selma ei viitsi edes yrittää (liian painava, mutta sitähän ei saa sanoa ääneen), mutta on löytänyt paikan, jonka ohi mami kävelee monta kertaa päivässä, joten sillä paikalla kannattaa katsoa kauniisti niin mami ei voi kulkea ohi pysähtymättä pienelle hellittelyhetkelle.
Keskiviikkona käytiin siskon kanssa mummolla, siellä oli alkupalat, kolmea eri pääruokaa, salaattia ja montaa eri jälkiruokaakin tarjolla. Maha meinasi haljeta ja lopuksi mummo tuntui pakkaavan ainakin puolet jääkaapistaan meille mukaan ruoantähteiden lisäksi. Oli muutenkin ihana käydä mummolla, vaikkei kunnolla yhteistä kieltä löydykään. Sisko toimi tulkkina! Ja minä saan motivaatiota yrittää opiskella vietnamia, luulen että se muistuisi helposti ja nopeasti mieleen, jos vain löytäisin mistä opiskella kieltä. Tällä hetkellä minulla on kaksi kännykkäsovellusta, mutta kännykän netti ei oikein toimi täällä "maaseudulla," joten sovellusten käyttö on melko vähäistä. Väestörekisterin mukaan minun äidinkieli on vietnam, vaikken sitä ole lähes kahteenkymmeneen vuoteen enää osannut.
Tein viimeviikolla sitten kaksi kahdeksan tunnin työpäivää kun muistin vuoroni väärin ja menin keskiviikkona tuntia liian aikaisin töihin. Työnantajakaan ei sitä hoksannut, minä tajusin vasta kun olin lähdössä töistä ja varmistin työvuorolistasta seuraavan päivän yhdeksältä alkavan työvuoroni, joka olisikin ollut sinä päivänä. Vuoroja ei voinut enää vaihtaa kun minua tarvittiin seuraavana päivänä listan mukaisina tunteina, joten tiedossa on kaksi kuuden tunnin työpäivää!
Pitkät päivät sujuivat mukavasti, töissä aika kuluu muutenkin huomaamatta kun lasten kanssa on joka hetki jotain tekemistä. Minusta tuntuu, että saan töistä paljon enemmän energiaa kuin sitä menee töihin. Hyvä mieli ja energisyys jatkuu iltaan saakka, enkä ole katsonut Netflixiä moneen päivään kun on ollut niin paljon tekemistä!
Minun ensimmäinen oikea työvuorolista! 4.5 alkaa ihan oikea työsopimus ja oikeat työajat, minun ihan oma ihan oikea, oikeasti aikuisten ihmisten työpaikka konkretisoituu hetki hetkeltä. Olen minä ollut henkilökohtaisena avustajana, mutta siinä oli niin erilainen asetelma ja työ"vuorotkin" sovittiin edellisenä päivänä niin, että tulen kun olen herännyt tai käynyt omilla asioillani. Avustettava oli enemmän kaveri kuin työnantaja, mutta nyt minulla on ihan oikea työpaikka, jee!
Löysin viikko sitten vihdoinkin työkengät, töissä lapsetkin alkoivat jo huomioimaan sen, ettei minulla ollut tossuja. Yksi lapsi oli sitä mieltä, että minun pitäisi ostaa oranssit tossut. Minä olen ollut niin nirso työkenkien kanssa, että olin jo moneen kertaan kiertänyt monet kauppakeskukset, ja lopulta löysin nämä, joista työkaverin mielestä pitäisi ainakin yksi valkoinen sydän värittää punaiseksi. Ajatus on melko vastustamaton, mutta onneksi käteen ei ole sattunut punaista tussia ainakaan vielä.
Lauantaina oli tosi lämmin ja aurinkoinen kevätpäivä. Mikä olisi mukavampi tapa viettää kaunista vapaapäivää kun olla autopuuhissa koko päivä? Laitoin hyvää musiikkia soimaan ja istuin auton viereen nyppimään nastoja pois talvirenkaista. Takarenkailla kun ajaa vielä yhden kesän, mutta talveksi niistä ei enää ole. En tiedä, saako tuolla taloudellisesti säästettyä mitään, mutta yleensä kaikessa käytän tavaran mieluummin kunnolla loppuun kuin melkein loppuun. Uskon, että se on edes vähän ekologisempaa. (Tänään mietin pitkään, raskinko heittää reikäisen paidan roskiin vai en.)
Sen jälkeen piti vaihtaa eturenkaat kesärenkaisiin, mutta pultit oli niin tiukassa, etten saanut itse niitä auki. Lähdin lähimmälle huoltoasemalle, mutta löysin sattumalta paikallisen pienen autokorjaamon, jossa kävin pyytämässä apua. En halunnut muuta kuin pulttien löystämistä, koska halusin itse opetella vaihtamaan renkaat, olin varautunut keski-ikäisten autokorjaajamiesten ennakkoluuloihin nuorta automekaniikasta kiinnostunutta tytönhupakkoa kohtaan, mutta he olivat todella mukavia! Vähän naurahtivat sille, että äiti on viime vuonna kiristänyt pultit niin tiukalle, etten saanut niitä itse auki.
Loput sujui minulta ihan itse! Jonkun olisi pitänyt olla tallentamassa ilmeideni kirjo kun renkaiden vaihtaminen onnistui, olin minä monesti nähnyt kun äiti on vaihtanut renkaita ja tiesin, että se olisi yksinkertainen ja helppo homma, mutta on se aina iloa ja riemua kun onnistuu jossain uudessa asiassa. Sen jälkeen siivosin auton kunnolla, imuroin ja kopistelin matotkin. Laitoin myös keskuslukituksen sulakkeen paikoilleen, senkin ihan itse!
Sunnuntaina käytiin toisen kämppiksen kanssa lemmikkimessuilla ja puputtikuumeeni yltyi entisestään. Messuilla oli hiiiirmuisen paljon puputteja, monen rotuisia ja kokoisia. Oli jättiläispupujakin, en muista oikeaa rotua, mutta ne olivat lähes kuusikiloisia! Selmaa painavampia, miten se on mahdollista? Kyselin myös sijaiskodiksi alkamisesta, haluaisin ryhtyä sijaismamiksi tiineille löytökissamammoille, kun minulla on kokemusta niistä, synnytyksestä ja vauvojen hoitamisesta. Jos alkaisin sijaiskodiksi, minun pitäisi jäädä asumaan tähän asuntoon ja pitää auto, mutta se onkin asia pohdittavaksi ihan omassa blogimerkinnässään.
Ystävä teki alakerrassa viimeviikolla hyväntuoksuisia uunijuureksia, joten minäkin inspiroiduin kokeilemaan. Selailin netistä useita reseptejä ja pääsin perille maustamisen perusajatuksesta, joten minä kokeilin, mitä saan aikaiseksi sotkemalla lempiaineksiani. Lopputulos oli yksi parhaista makuelämyksistäni! Ainoa vika oli balsamiviinietikan karamelisoituminen uunissa, seuraavalla kerralla korvaan sen yhden limen mehulla. Ruoasta tuli kuitenkin niin hyvää, että jaan keittiökokeiluni lopputuloksen, jos joku teistä vaikka päätyisi kokeilemaan sitä! (Suosittelen.)
Uuniherkku
3 perunaa
3 punajuurta (ei säilöttyjä!)
3 porkkanaa
1 pieni bataatti
1 iso punasipuli
1 kokonainen valkosipuli
1rkl ruokaöljyä
1rkl balsamiviinietikkaa (tai jos et tykkää makeudesta ruoassa, yhden limen mehu)
suolaa
pippuria
rosmariinia
(2 tipunkinttua/kanankoipea)
Pilko juurekset suunnilleen saman kokoisiksi kuutioiksi. Porkkanat ja bataatit kannattaa jättää noin kaksi kertaa muiden kuutioiden kokoisiksi, koska ne kypsyvät muita juureksia nopeammin ja kypsyvät muuten ylikypsiksi. Punasipuli pilkotaan neljään tai kuuteen lohkoon ja valkosipulin kynnet kokonaisina.
Laita kaikki kasvikset kulhoon, lisää loput ainekset ja sekoita niin, että jokainen kasvispala on saanut vähän mausteita, öljyä ja balsamiviinietikkaa tai limeä. Levitä leivinpaperilla peitetyn uunipellin päälle niin, ettei kasvispalasia ole päällekäin. Jos haluat lisäksi kanankoipia, pyöräyttele ne kulhossa, jossa maustoit kasvikset, kulhoon jääneissä mausteissa ja lisää pellille.
Paista 200 asteessa 1 tunti. Varoitus! Koko asunto alkaa tuoksua vastustamattomasti rosmariinilta ja valkosipulilta ja saatat polttaa suusi kun kiirehdit ensimmäisen suupalan suuhusi suoraan uunista. (Valkosipulinkynsiä ei ole tarkoitettu syötäväksi, pelkästään antamaan makua. Jos haluat, voit myös hienontaa muutaman valkosipulinkynnen ja sekoittaa ne ruokaan. Kokonaiset kynnet ovat vain laiskan ihmisen oikopolku.)
Nyt asetun rentoutumaan iltateen äärelle, että olisin aamulla virkeä. Aamuheräämiset tuntuvat aina vaikeilta, sängystä nouseminen on se vaikein hetki. Onneksi on niin ihana työpaikka, että motivaatiota riittää aikaisinakin aamuina!
Toivottavasti tekin vietätte iloista ja energistä päivää tänään, ystävät.
tiistai 7. huhtikuuta 2015
Typerä, typerä perfektionisti
Olen taas vanhaan tuttuun tapaani ajatellut, ettei minulla ole mitään erityisen ihmeellistä sanottavaa, joten en kirjoita ollenkaan. On helpompaa hahmottaa kirjoittaminen (oikeastaan kaikki) suorittamisena, joten jos tiedossa ei ole mitään erityisen mullistavaa tekstiä, ei sitä kannata edes yrittää aloittaa. Tänään kuitenkin ajattelin, kuinka varaan joka ilta ainakin tunnin, mielellään kaksi, iltarutiineihin, rentoutumiseen ja fyysiseen hyvinvointiin, joten pitäisi minun pystyä myös varaamaan aikaa huoltaa itseäni psyykkisesti. Minä pidän huolta psyykkisestä hyvinvoinnistani kirjoittamalla, joten hyi perfektionisti, jätä minut rauhaan ja anna minun nauttia kirjoittamisesta!
Minun oli tarkoitus asettua tänään kirjoittamaan ja kirjoittaa kuluneista kahdesta viikosta ajan kanssa, mutta jäin pari tuntia sitten pyykkejä hakiessani alakertaan suustani kiinni ja päädyin juttelemaan ystävien kanssa pitkäksi aikaa. Se oli mukavaa, minun pitäisi käydä alakerrassa useammin olemassa sosiaalinen. Minulla vain on vieläkin pelko (tieto) siitä, ettei seurani ole kovin hyvää ja ihmiset eivät viihdy kanssani, mutta eivät kehtaa sanoa sitä, joten säästän kanssaihmisiä vetäytymällä omaan seuraani. Ehkä minä vielä joskus opin uskaltamaan uskomaan itseeni ja siihen, että tällainenkin pieni ja outo otus ansaitsee sosiaalista kanssakäymistä elämäänsä.
Mutta tämän parin tunnin jutustelun seurauksena minua kauhistuttaa tulevat lyhyet unet ja aamuväsy, (tosin minua tuntuu väsyttävän aamulla aina, olin minä sitten nukkunut kuusi tai yksitoista tuntia), joten yritän päästä ajoissa nukkumaan ja kirjoittaa lyhyesti.
Minulla oli viime keskiviikkona ensimmäinen terapiakäynti, eikä se ollut kovin kivaa. En edes koe tällä hetkellä tarvetta tiiviiseen, säännölliseen terapiaan, mutta hoitotaho haluaa käynnit kerran kahteen viikkoon. Haluaisin myös pystyä käymään töissä ilman, että terapiakäynnit vaikuttaisivat kovin paljoa työpäivääni. Sain 08.15 ajan, eli olisin töistä vain puoli tuntia myöhässä, mutta terapeutti olikin itse myöhässä ja minun tuleva myöhästyminen vain pidentyi minuutti minuutilta ja kiristi hermojani.
Varmasti tuo terapeutin myöhästyminen ja siitä johtuva hermostuminen vaikuttivat asiaan, mutta minusta vain tuntuu, ettei kemiat kohtaa terapeutin kanssa, enkä pysty ollenkaan puhumaan avoimesti hänelle. Vastailin lyhyesti ja vilkuilin jatkuvaan kelloa, vaikka siinä tilanteessakin tiedostin sen, että oman läsnäoloni takia terapeutti kirjaisi koneelle minun olevan huono vuorovaikutuksessa ja hoitovastainen.
Oli myös puhetta siitä, kuinka pari vanhaa traumakokemusta lapsuudesta aiheuttaa vielä tänäänkin paniikkikohtauksia tietyissä tilanteissa. Hän kyseli sitten noista paniikkikohtauksista ja kun minulla ei niihin liity takaumia, joista havahdun takaisin nykyhetkeen, hän totesi "ei sinulla mitään posttraumaattisen stressin oireita ole, joten ei tuo mikään trauma ole, ikävä muisto vain." Mutta aiemmissa hoitopaikoissa on aina puhuttu traumakokemuksista ja thl:n nettisivuilla trauma määritellään uhkaavaksi tilanteeksi, joka aiheuttaa epätavallisen voimakkaita, normaalia elämää häiritseviä reaktioita.
Jotenkin kaiken tuon ja ihan vain ihmisfiiliksen takia en haluaisi ollenkaan käydä siellä enkä varsinkaan puhua asioistani. En osaa selittää sitä, mutta joskus ei vain kemiat kohtaa ihmisen kanssa, eikä se tarkoita että toinen osapuoli (terapeutti tässä tilanteessa) olisi millään tapaa huono ihminen, minä vain en koe häntä ihmiseksi, jolle voisin kertoa avoimesti asioistani.
Kuopiossa olen terapeutin kanssa jutellut tämänlaisesta mahdollisuudesta uuden terapeutin kanssa ja siitä, ettei tällaisesta terapiasuhteesta ole hyötyä kummallekaan meistä. Minun pitäisi pystyä sanomaan asiasta, koska tällaisesta terapiasta ei ole minulle ollenkaan hyötyä, eikä kokemukseni tarkoita, että terapeutissa tai hänen työssään olisi mitään vikaa. Minä en vain pysty. Minä pystyn hädin tuskin kokemaan mitään negatiivisia tunteita muita kuin itseäni kohtaan, joten miten minun pitäisi pystyä mainitsemaan epämukavuuteni tietyn ihmisen kanssa ääneen?
Olisi niin paljon helpompaa vain perua terapiakäynnit jonkun "hyvän" tekosyyn varjolla mahdollisimman usein.
Tuolloin keskiviikkona ärtynyt mieleni kuitenkin parani heti kun pääsin töihin! Ihmeellinen vaikutus hyvällä, mukavalla ja oikealla työpaikalla ja työyhteisöllä.
Torstaina selvisin verikokeista lähes kunnialla! Kerroin hoitajalle heti alkuun pelkääväni ja pyörtyväni helposti neulatilanteissa. Hoitaja oli todella mukava, pääsin toiseen huoneeseen, jossa pystyin makaamaan pedillä, ettei pyörryttäisi. Se pieni hetki kun hoitaja puhdisti kyynärtaivetta ja valmisteli piikittämistä, oli pahin, mutta pystyin nousemaan seisomaan ilman heikotusta lähes heti verikokeen jälkeen, jee!
Sunnuntai-iltana kävin isän luona, eikä isä puhunut minulle muuta kuin "moi, miten voit" koko käyntini aikana, joten ilta meni ahdistuksen kanssa painiskellessa. Ajatukset menivät heti siihen, kuinka huono ihminen minun oikein pitää olla, kun en kelpaa edes omalle isälleni. Ahdistuksessa on ehkä pahinta se kesto, ahdistuksesta toipumiseen menee (ainakin minulla) aina koko loppupäivä. Illalla kuitenkin ajattelin, onneksi pääsen ylihuomenna töihin. En voi tarpeeksi sanoa, kuinka oikealta tuo työpaikka tuntuu minulle!
Tänään katsoin työpaikan ilmoitustaululta listaa, jolla näkyy kaikki työntekijät, ei siis opiskelijoita tai työkokeilijoita, ja minut oli jo kirjattu listalle! Työpaikka on siis varma ja minulle on jo luotettu paljon vastuuta. Huomenna on ensimmäinen kahdeksan tunnin työpäivä.
Töiden jälkeen menen siskon kanssa käymään mummon luona. Huomenna siis tiedossa täysi vatsa ja varmaan kassillinen ruokaa pakattuna mukaan.
Ystävät, minä olen melko onnellinen. Toivottavasti tekin olette!
Minun oli tarkoitus asettua tänään kirjoittamaan ja kirjoittaa kuluneista kahdesta viikosta ajan kanssa, mutta jäin pari tuntia sitten pyykkejä hakiessani alakertaan suustani kiinni ja päädyin juttelemaan ystävien kanssa pitkäksi aikaa. Se oli mukavaa, minun pitäisi käydä alakerrassa useammin olemassa sosiaalinen. Minulla vain on vieläkin pelko (tieto) siitä, ettei seurani ole kovin hyvää ja ihmiset eivät viihdy kanssani, mutta eivät kehtaa sanoa sitä, joten säästän kanssaihmisiä vetäytymällä omaan seuraani. Ehkä minä vielä joskus opin uskaltamaan uskomaan itseeni ja siihen, että tällainenkin pieni ja outo otus ansaitsee sosiaalista kanssakäymistä elämäänsä.
Mutta tämän parin tunnin jutustelun seurauksena minua kauhistuttaa tulevat lyhyet unet ja aamuväsy, (tosin minua tuntuu väsyttävän aamulla aina, olin minä sitten nukkunut kuusi tai yksitoista tuntia), joten yritän päästä ajoissa nukkumaan ja kirjoittaa lyhyesti.
Minulla oli viime keskiviikkona ensimmäinen terapiakäynti, eikä se ollut kovin kivaa. En edes koe tällä hetkellä tarvetta tiiviiseen, säännölliseen terapiaan, mutta hoitotaho haluaa käynnit kerran kahteen viikkoon. Haluaisin myös pystyä käymään töissä ilman, että terapiakäynnit vaikuttaisivat kovin paljoa työpäivääni. Sain 08.15 ajan, eli olisin töistä vain puoli tuntia myöhässä, mutta terapeutti olikin itse myöhässä ja minun tuleva myöhästyminen vain pidentyi minuutti minuutilta ja kiristi hermojani.
Varmasti tuo terapeutin myöhästyminen ja siitä johtuva hermostuminen vaikuttivat asiaan, mutta minusta vain tuntuu, ettei kemiat kohtaa terapeutin kanssa, enkä pysty ollenkaan puhumaan avoimesti hänelle. Vastailin lyhyesti ja vilkuilin jatkuvaan kelloa, vaikka siinä tilanteessakin tiedostin sen, että oman läsnäoloni takia terapeutti kirjaisi koneelle minun olevan huono vuorovaikutuksessa ja hoitovastainen.
Oli myös puhetta siitä, kuinka pari vanhaa traumakokemusta lapsuudesta aiheuttaa vielä tänäänkin paniikkikohtauksia tietyissä tilanteissa. Hän kyseli sitten noista paniikkikohtauksista ja kun minulla ei niihin liity takaumia, joista havahdun takaisin nykyhetkeen, hän totesi "ei sinulla mitään posttraumaattisen stressin oireita ole, joten ei tuo mikään trauma ole, ikävä muisto vain." Mutta aiemmissa hoitopaikoissa on aina puhuttu traumakokemuksista ja thl:n nettisivuilla trauma määritellään uhkaavaksi tilanteeksi, joka aiheuttaa epätavallisen voimakkaita, normaalia elämää häiritseviä reaktioita.
Jotenkin kaiken tuon ja ihan vain ihmisfiiliksen takia en haluaisi ollenkaan käydä siellä enkä varsinkaan puhua asioistani. En osaa selittää sitä, mutta joskus ei vain kemiat kohtaa ihmisen kanssa, eikä se tarkoita että toinen osapuoli (terapeutti tässä tilanteessa) olisi millään tapaa huono ihminen, minä vain en koe häntä ihmiseksi, jolle voisin kertoa avoimesti asioistani.
Kuopiossa olen terapeutin kanssa jutellut tämänlaisesta mahdollisuudesta uuden terapeutin kanssa ja siitä, ettei tällaisesta terapiasuhteesta ole hyötyä kummallekaan meistä. Minun pitäisi pystyä sanomaan asiasta, koska tällaisesta terapiasta ei ole minulle ollenkaan hyötyä, eikä kokemukseni tarkoita, että terapeutissa tai hänen työssään olisi mitään vikaa. Minä en vain pysty. Minä pystyn hädin tuskin kokemaan mitään negatiivisia tunteita muita kuin itseäni kohtaan, joten miten minun pitäisi pystyä mainitsemaan epämukavuuteni tietyn ihmisen kanssa ääneen?
Olisi niin paljon helpompaa vain perua terapiakäynnit jonkun "hyvän" tekosyyn varjolla mahdollisimman usein.
Tuolloin keskiviikkona ärtynyt mieleni kuitenkin parani heti kun pääsin töihin! Ihmeellinen vaikutus hyvällä, mukavalla ja oikealla työpaikalla ja työyhteisöllä.
Torstaina selvisin verikokeista lähes kunnialla! Kerroin hoitajalle heti alkuun pelkääväni ja pyörtyväni helposti neulatilanteissa. Hoitaja oli todella mukava, pääsin toiseen huoneeseen, jossa pystyin makaamaan pedillä, ettei pyörryttäisi. Se pieni hetki kun hoitaja puhdisti kyynärtaivetta ja valmisteli piikittämistä, oli pahin, mutta pystyin nousemaan seisomaan ilman heikotusta lähes heti verikokeen jälkeen, jee!
Sunnuntai-iltana kävin isän luona, eikä isä puhunut minulle muuta kuin "moi, miten voit" koko käyntini aikana, joten ilta meni ahdistuksen kanssa painiskellessa. Ajatukset menivät heti siihen, kuinka huono ihminen minun oikein pitää olla, kun en kelpaa edes omalle isälleni. Ahdistuksessa on ehkä pahinta se kesto, ahdistuksesta toipumiseen menee (ainakin minulla) aina koko loppupäivä. Illalla kuitenkin ajattelin, onneksi pääsen ylihuomenna töihin. En voi tarpeeksi sanoa, kuinka oikealta tuo työpaikka tuntuu minulle!
Tänään katsoin työpaikan ilmoitustaululta listaa, jolla näkyy kaikki työntekijät, ei siis opiskelijoita tai työkokeilijoita, ja minut oli jo kirjattu listalle! Työpaikka on siis varma ja minulle on jo luotettu paljon vastuuta. Huomenna on ensimmäinen kahdeksan tunnin työpäivä.
Töiden jälkeen menen siskon kanssa käymään mummon luona. Huomenna siis tiedossa täysi vatsa ja varmaan kassillinen ruokaa pakattuna mukaan.
Ystävät, minä olen melko onnellinen. Toivottavasti tekin olette!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)